Taas syksy tää mut yllättää, ei kesän muistot mieleen jää

Olin lauantaina laivalla viettämässä rakkaan ystäväni ja samalla E:n kummitädin synttäreitä. Seurueeseemme kuului 12 ihmistä, joista ystäväni lisäksi olin tavannut aiemmin kolme. Jännitin, että millainen reissu voi tulla niin monen tuntemattoman kanssa, mutta kaikki paljastuivat hyviksi tyypeiksi ja meillä oli todella hauskaa!
Pienen tarkkailutyön tuloksina voisin tiivistää, että laivalla oli mieletön määrä aasialaistaustaisia ihmisiä. Siis oikeasti paljon. Lisäksi huomioni kiinnitti ihmisten  varsinkin nuorten naisten pukeutuminen. Pukeutukoon toki kaikki miten itsestä hyvältä tuntuu, mutta henkilökohtainen mielipiteeni (jota ei tietenkään kysytä, mutta kerron silti) on, että napapaitoja ja muita liian lyhyitä vaatteita tulisi käyttää vain niiden joille se sopii, eikä vyötärölle jää makkaraa joka puristuu tiukan paidan ja tiukkojen housujen välistä. Tätä tyyliä suosi yllättävän moni, harvemman päällä se näytti hyvältä.

Laivalle menossa 26.9.2015

Viime vuoden tammikuussa olin risteilyllä teatteriystävieni kanssa, silloin kuulin että olen samassa hytissä jonkun henkilön kanssa jota en ollut tavannut kertaakaan aiemmin. Nyt tämä ihminen on todella hyvä ystäväni, olen iloinen että ennakkoluuloistani huolimatta tutustuin häneen!

Pari viikkoa sitten oli E:n epilepsiakontrolli, siellä mietittiin syitä hänen pieneen kokoon ja otettiin labrakokeita jos joku syy löytyisi. Kaikki muut olivat normaaleja, mutta hematologi soitti ja kertoi neutrofiilien olevan todella alhaisissa lukemissa ja ohjeeksi saatiin käydä uusilla verikokeilla ja jos ennen niiden tuloksia tulisi kuumetta, pitäisi ilmoittaa heti hematologian osastolle. Itse olin kamalassa flunssassa, kuume huiteli 39 tienoilla ja olin aivan väsyksissä niistämiseen ja yskimiseen. Paniikin vallassa odotin E:n sairastumista, mutta hän pysyi terveenä!! Uusien verikokeiden tulokset olivat aivan normaalit ja otetaan vielä yksi kontrolli. Kyllä taas oli äiti huolesta sekaisin!

Sunnuntai-illalla kotiin palatessani koin maailman ihanimman tunteen, D juoksi olohuoneesta eteisen läpi täysillä syliini ja kietoi pienet kätensä kaulani ympärille. Sitä rakkauden määrää! Toi poika on vaan niin ❤
Sunnuntaina myös meidän ehtivä ipana D oli löytänyt mun kynsilakat (mun moka, lähdin kiireellä enkä muista mihin ne laskin), hän oli poiminut sieltä kirkkaanpunaisen värin, lakannut sillä kynsiään, keittiön lattialle oli kaadettu noin puoli pulloa ja sen jälkeen levitetty käsillä sitä ja koko napero on edelleen päästä varpaisiin kirkkaanpunaisen kynsilakan peitossa! Posket, hiukset, jalat, kädet....  En voi muuta kuin nauraa!

Tässä on kaikki mille, miksi ja miten elän ♥

Elämäni pelottavin viikko.

Vappuviikon maanantai oli aivan tavallinen, tylsä päivä. Ainakin aluksi. Niin piti olla. S oli töissä, minä lasten kanssa kotona. Touhuttiin lasten kanssa kotosalla, päikkäriaika lähestyi. Imetin Eemelin sohvalla ja havahduin siihen että D on liian hiljaa. Kävelin E:n kanssa keittiöön jossa taaperomme tyhjensi vauvan puurojauhetta tiskikoneeseen. Laskin E:n sitteriin ja aloin siivota sotkua. Vilkaisin sitteriin ja E tuijotti kattoon ja kouristeli. Mun sydän meinasi pysähtyä.

Otin lapsen syliini ja laskin hänet pehmeälle matolle kyljelleen, nykiminen jatkui, etsin puhelinta epätoivoisesti. Soitin hätänumeroon, samalla kokeilin hegityksen ja pulssin. Hengitys oli hyvin pinnallista ja huusin puhelimeen että tää lapsi kuolee mun käsiin. Apu oli jo matkalla ja lopetimme puhelun. Soitin äidilleni, että E sai jonkin kohtauksen tule heti tänne. Hän saapui naapurista puolessa minuutissa. E:n kohtaus oli jo loppunut ja hän oli poissaoleva ja veltto. Itkin hysteerisesti. Samassa meille pamahti 8 ihmistä sisälle, normaali ensihoitoyksikkö, lisäksi jotain lääkintämiehiä ja joku päällikkö, en muista paljoakaan miten he itseään esittelivät. Äitini otti D:n hoitoon. S ei missään vaiheessa ollut vastannut puhelimeen, mutta soitti takaisin juuri ennen ambulanssien saapumista, Sanoin hänelle, että tuu heti kotiin ambulanssi on tulossa ja hänelle ei oikein avautunut mistä on kyse. 

Eemeli tutkittiin perusteellisesti, verensokeri, refleksit, verenpaine ym. Heidän mielestä lapsi oli normaali. Minusta ei, ja minä hänet parhaiten tunnen. Yksi heistä soitti lääkärille ja kysyi mielipidettä ja koska kyseessä oli näin pieni lapsi (E silloin 5,5kk), niin pyysi että menisimme tyksin lastenpolille käymään. Yksi ensihoitaja puki E:n ja laittoi hänet kaukaloon, kertoi että oli itse palannut äitiyslomalta juuri. Mä vaihdoin vaatteeni ja pakkasin E:n vaihtovaatteet, vaipat ja neuvolakortin laukkuun. S oli tullut kotiin, anelin että hän lähtisi mukaan. Mutta hänen piti mennä töihin. (Tätä en anna ikinä anteeksi, baari olisi voinut olla sen yhden päivän kiinni tai joku sijaistaa kun tällaisesta on kyse.)

Ambulanssimatka meni nopeasti, E nukkui. Minä itkin ja tärisin edelleen. Ilmoitin äidilleni, että D jäisi pidemmäksi aikaa hoitoon.

Lasten polilla oli ihana henkilökunta, lääkäri tutki E:n heti ja otettiin verikokeita. Kaikki testit oli normaaleja ja meille sanottiin, että varmaan päästään lähtemään kotiin mutta lääkäri kutsuu teitä vielä. Istuin aulaan imettämään ja mietin että millä me päästään kotiin. Kun imetys oli loppunut, E oli hyvin rauhallinen ja poissaoleva ja yhtäkkiä alkoi kouristelu uudelleen. Juoksin vauva sylissäni hysteerisesti itkien suoraan kansliaan ja kiljuin että se alkoi taas. Hoitaja nappasi vauvan välittömästi sylistäni ja vei hänet tutkittavaksi, yksi kutsui lääkäriä paikalle. Yksi taas sanoi minulle, että istu tähän odottamaan. Kysyin että et kai sä oo tosissas. Toinen hoitaja käski mut mukaansa tutkimushuoneeseen. Olin aivan sekaisin, että mitä tapahtuu. E sai peräruiskeen joka lopetti kohtauksen. Lääkärin tutkimuksen jälkeen istuin vauva sylissäni tutkimushuoneessa 45 minuuttia yksin. Kukaan ei käynyt kysymässä haluaisinko vettä tai vaikka käydä vessassa. Sitten kerrottiin, että E siirtyy lasten teho-osastolle ja mä saan jäädä yöksi jos haluan. (Ai että haluanko jäädä sinne vai lähteä tunnin ajomatkan päähän kotiin taksilla?! Ja toiseksi E ei ollut koskaan maistanutkaan korviketta.)

Teho-osastolla E:lle tehtiin selkäydinpunktio. Sitä varten jouduttiin nukuttamaan. Tässä välissä kysyin, että saisinko mennä alakertaan soittamaan miehelleni ja hakemaan jotain syötävää, kello oli yhdeksän illalla enkä ollut koko päivänä syönyt mitään. Mulla ei ollut yhtään kolikoita ja kanttiini ei ollut auki, yövuoroon tullut vartija tarjosi kahvit kun oli juuri keittänyt. Kävin lähikaupassa ja soitin äidilleni, E:n kummitädille ja miehelleni. S oli töissä, minä olin 80 kilometrin päässä hysteerinen, peloissani ja itkin, anelin ja rukoilin, että hän laittaisi baarin kiinni ja tulisi tuekseni. Olin aivan yksin, ikävöin D:tä, enkä tiennyt yhtään mitä lapselleni tapahtuu. En ikinä voi unohtaa, että sillä hetkellä S jätti minut yksin. Yksin pelkäämään, mulla ei ollut mukana mitään millä olisin saanut levinneet meikkini pois, vaihtovaatteita tai edes laturia. 

Nukutuksen jälkeen E nukkui, istuin hänen vierellään ja tuijotin hysteerisenä näyttöä josta näkyi verenpaine, happisaturaatio ja pulssi. Sain ainoan osastolla olevan vanhempien huoneen käyttööni. Makasin sängyssä itkien ja peläten. Jossain vaiheessa nukahdin ja aamuyöllä mut herätettiin syöttämään vauvaa. Yö oli mennyt rauhallisesti.

Seuraavana päivänä otettiin aivosähkökäyrää. E oli saanut yhden kohtauksen aamulla ja päivällä käyrää otettaessa tuli uusi kohtaus. Lääkäri kiljui riemuissaan että me saatiin se kiinni. Mä tuijotin silmät lautasen kokoisina lääkäriä ja opiskelijaa, hoitajaa ja sylissäni nykivää lastani. Kukaan ei vaivautunut kertomaan mitä tapahtui. Hetken päästä kuulin, että käyrässä näkyi selkeä purkaus ja diagnoosiksi saatiin epilepsia. Lääkitys aloitettiin heti. Samana päivänä S, D ja mummi kävivät katsomassa meitä. Teholle ei päästetä muita kuin vanhemmat, joten S:n kanssa käytiin pikaisesti katsomassa vauvaa. Ja jäin ulos yksin itkemään heidän lähtiessä kotiin.

Tiistaipäivänä kohtauksia tuli 5.

E sai kovasti kehuja hoitajilta, yleensä kuulemma teho-osastolla ei ole noin iloisia ja pirteitä lapsia. E oli kaikkien lellikki, he kävi vuorotellen höpöttelemässä ja E vain jokelteli ja naureskeli kaikille.

Keskiviikkona saimme siirtyä UB5 osastolle, joka on lasten ja nuorten vuodeosasto. Pääsin käymään suihkussa! Ennen siirtymistä luonamme kävi kaksi sairaalaklovnia. E tuijotti silmät pyöreänä eikä tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, ja minä, joka pelkään klovneja, ekaa kertaa sillä viikolla nauroin. Se oli hieman hysteeristä ja lopuksi kyyneleet silmissäni kiitin näitä ihania miehiä jotka pelastivat siihen asti päin mäntyä menneen viikkoni.
Kohtauksia ei tullut aamun jälkeen. Saturaatiomittari pidettiin edelleen kiinni, koska kohtauksen aikana happisaturaatio laski 100>65. Silloin annettiin lisähappea. 

Tyks:n lasten polin ja teho-osaston hoitajille ja lääkäreille valtava kiitos. Kaikki olivat ihania, ystävällisiä ja selkeästi ammattilaisia.

Iloinen potilas ensimmäisen vappupallonsa kanssa ♥

Ke-to yön E vietti hoitajien kanslian vieressä käytävällä, koska olin nukkunut kahtena yönä yhteenä 5 tuntia enkä uskaltanut sulkea silmiäni E:n lähellä, jos jotain tapahtuukin. 
Torstaina E meni magneettikuvaukseen. Siellä ei näkynyt mitään poikkeavaa, eli epilepsia vain on, syynä ei ole aivojen rakenteellinen poikkeavuus, hematooma tms. Kävin ystävän kanssa myllyssä shoppailemassa itselleni vaihtovaatteita. E sai ensimmäisen vappunsa kunniaksi vappupallon.

Meille luvattiin kotiutuminen maanantaiksi. Lauantaina äitini, S ja D ja poikien serkkutyttö 11v tulivat käymään osastolla. Me saimme E:n kanssa kulkea ihan vapaasti, osaston vaunut olivat käytössämme. Sunnuntaina kävin vaunuttelemassa turun keskustassa ostoksilla.
UB5:n hoitajille ja lääkäreille valtava kiitos myös ♥

Urhea mini ja väsynyt äiti. 

Tämä oli ehdottomasti kamalin viikko elämässäni. Se epätietoisuus, järjetön koti-ikävä, yksinäisyys ja pelko... Tunne kun ei voi auttaa omaa lastaan mitenkään. Koittaa peittää pelkonsa lapselta. Ja se, että kukaan ei ollut mun tukena silloin kun sitä eniten kaipasin. Että puhuin enemmän lapseni kummien kanssa puhelimessa sillä viikolla kuin lapsieni isän kanssa. En voi sanoin kuvailla miltä se tuntui, mutta tällaista en toivoisi kenellekkään tapahtuvan. Nyt diagnoosista on 4 kuukautta, eikä sen teho-osastolta pois siirtymisen jälkeen ole tullut yhtään kohtausta. 1,5 viikon päästä on taas kontrollikäynti Tyksissä.

Kevennyksenä tähän loppuun, teho-osastolla oli sellainen käytäntö, että jos tutti putoaa lattialle, tilalle tuodaan uusi koska sairaalassa on niin paljon pöpöjä. Olimme teholla ma illasta ke puoleenpäivään, sieltä matkaa jatkaessamme E:n suussa oli KYMMENES tutti sillä reissulla.

Ammatti tutinheittäjä ♥

Blogin elvytys.

Taisin lupailla kirjoitella useammin, mutta toiminkin päinvastaisesti. En ole käyttänyt tietokonetta kuukausiin, mutta saanhan bloggerin tabletille ja puhelimeenkin, joten nyt aion taas kirjoitella. En pahemmin mainosta blogiani missään, enimmäkseen kirjoitan vain koska kirjoittaminen on kivaa! :)

Tässä on tapahtunut miljoona asiaa, joten teen useamman kirjoituksen että saan kaiken kerrottua eikä yhdestä kirjoituksesta tule hirvittävän pitkää.

Ystävän ylioppilasjuhlissa ♥

Aloitetaan vaikka esittelemällä viimeisimmässä kirjoituksessa mainittu uusi perheenjäsen, Eemeli Lasse Tapani. Hän on nyt siis 9,5kk vanha. Hän osaa ryömiä, nousta tukea vasten seisomaan ja hänellä on äärimmäisen luja oma tahto. Isoveljen kanssa hän käy kamppailuja päivittäin leluista ja jos ei saa tahtoaan periksi, mini hyökkää kimppuun puremaan ja nipistämään. Daniel on aivan upea isoveli. Hän rakastaa pikkuveljeään mielettömästi, vaikka toki on huonoja päiviä niin selvästi tämä minikokoinen riiviö on hänelle hirveän tärkeä.

Tämä pikkunapero on hyvin onnellinen tapaus, yleensä hänellä on kaikki hyvin, mutta kun ei ole niin sen kyllä kuulee kauas. :)

Hänellä on KUUSI hammasta joilla hän puree todella kovaa :D

Vapun tienoilla koin Eemelin kanssa elämäni pelottavimmat hetket, kerron siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.


Kevät ja kesä on mennyt nopeasti, muutaman viikon S piti lomaa, ja minä olen saanut viettää iltoja välillä ystävieni kanssa. Kaksi rakasta ystävää tosin on armeijassa ja yksi rakas ystävä asuu toisella paikkakunnalla, hänen kanssa onneksi puhun puhelimessa lähes päivittäin ja usein viikonloppuisin nähdään ♥ 

Tämä vuosi ylipäätään on ollut iloineen ja suruineen elämäni onnellisinta aikaa, mulla on ihanat lapset ja mahtavat ystävät!! ♥  Mutta kaikesta lisää myöhemmin!

Tähän loppuun vielä pari kuvaa Danskusta, hän rakastaa kaikkia eläimiä :)

Kirjoitan huomenna kaikesta tapahtuneesta enemmän!

 Sinä vain, sinä vain,

saat mut luottamaan,

meillä on aikaa.

Sinä vain, sinä vain, sinä vain

saat mut tuntemaan,

että mä kelpaan.

♥

Onnellinen kahden lapsen äiti täällä hei

Meidän toinen pikkupirpana syntyi 7.11. klo 03:04. ♥

Laskettu aika oli lauantaina 8.11., sen viikon maanantaina kärsittyäni yön supistuksista ilmoitin että aion synnyttää tällä viikolla, mitä lie aavistelua mahtoi olla, mutta kuitenkin aloin olla aika kypsä valvomiseen ja kipuihin. Pari seuraavaa yötä toivoin ja odotin supistellen kipeästi, mutta tiesin että ei niillä supistuksilla vielä synnyttämään pääsisi vaikka sattuikin. Keskiviikon ja torstain välinen yö oli pahin, olin varma että saisi jo pakkailla kassin ja lähteä, mutta sain kuitenkin nukuttua aamuun jolloin oli enää vain alavatsa kipeä supistuksista. (Keskiviikkona myös askartelin miehelle isänpäivälahjan valmiiksi äitini luona, sanoin että en usko ehtiväni minään muuna iltana tekemään sitä ennen sunnuntaita, niin pakko tehdä nyt).

Torstaina supisteli päivällä epäsäännöllisesti, alkuillasta käytiin saunassa ja olo oli jotenkin omituinen, sanoin miehelle että kyl mä pidän lupaukseni ja synnytän vielä tällä viikolla. Aloitettiin Danielin kanssa iltapalan syöminen klo 20, supisteli aika kipeästi. En yleensä jaksa tuijottaa kelloa supisteluissa, mutta nyt merkkasin ajat ylös klo 21 alkaen ja soitin äidilleni, että olisi valmis tulemaan lapsenvahdiksi kun on sellainen olo että saatan lähteä synnyttämään, mutta seuraan supistusvälejä tunnin ajan. Niitä tuli 3-6 minuutin välein ja selkää poltti jumalattomasti. Danskun ollessa nukkumassa ilmoitin äidilleni että tulisi paikalle kun ehtii. Ja hän tulikin varmaan viidessä minuutissa. Komensin S:n pesemään tuttipullot pois ja syömään että jaksaa ajaa eikä ole pahalla päällä. Itse aloin pakkaamaan sairaalakassia (:D) ja siivoamaan leluja lattialta. Äiti kulki perässäni ja hieroi selkääni aina kun pysähdyin nojaamaan johonkin supistuksen tullessa ja hoki että "niitä tulee niin usein, menkää jo, te myöhästytte, se syntyy matkalle, teille tulee kiire...." :D Ihan kuin olisi ollut itse lähdössä synnyttämään. Kun koti oli siivottu ja tavarat kasassa lähdettiin ajamaan noin klo 23. Matkaa synnärille oli vajaa 80km ja ensilumi satoi viistossa muuttaen maiseman valkeaksi tuota pikaa.

Voin kertoa että se tunnin ajomatka oli suoraan sanoen saatanasta, joka supistuksella roikuin kauhukahvassa ja kiroilin. Supistuksien väli oli noin 10 minuuttia, ja olin varma että mut lähetetään kotiin sieltä. Olin soittanut kotoa että tullaan näytille.

Kirjauduin sairaalaan paria minuuttia ennen puoltayötä. Vastassa oli kätilö jonka kanssa olin puhunut puhelimessa. Hän sanoi että näytän siltä että synnyttämään olen tullut. Kätilöopiskelija laittoi mut käyrille, ehkä viiden supistuksen ajan siinä makasin ja sitten ilmoitin etten pysty makaamaan. Sisätutkimusta ei oltu vielä tehty, mutta kätilö haki mulle sairaalavaatteet ja laittoi rannekkeen, koska näytin edelleen siltä että aion synnyttää.

Sisätutkimuksessa selvisi että olen 5cm auki, ja sain siirtyä synnytyssaliin. Sain epiduraalin melkein heti ja aaah mikä tunne kun se kipu lakkasi, en muistanutkaan enää vuoden takaa sitä. Nyt tosin en tuntenut jalkojanikaan! 01:55 kätilö teki uuden sisätutkimuksen, tilanne ei ollut edennyt supistuksista huolimatta ja hän puhkaisi kalvot. (Ja päivitteli suureen ääneen opiskelijan kanssa että miten sitä vettä voi olla niin paljon) 45 minuuttia myöhemmin soitin kelloa ja sanoin etten pysty olemaan enää, epiduraalin vaikutus oli lakannut ja tunsin harvinaisen hyvin kaiken. Sisätutkimus ja tadaa, nyt saisi ponnistaa!

Ponnistusvaihe tuntui turhauttavalta, lapsivettä lenteli edelleen joka ilmansuuntaan (ja taas ihmeteltiin kuinka paljon sitä on), ja lapsi ei tullut alaspäin. Kysyin monta kertaa että miten mun pitää ponnistaa, sain edellisessä synnytyksessä loistavat hengitysohjeet joita en muistanut enää, mutta sain vastaukseksi vain että ponnistan hienosti ja rohkeasti. Vartin ponnistelun jälkeen muistin oikeat hengitysohjeet, ja siitä 3 supistusta myöhemmin pieni täydellinen 10 pisteen lapsi olikin jo ulkona, klo 03:04. (Ponnistin 19min) Pieni käärö nostettiin syliini ja hän oli aivan vastasyntyneen Danskun näköinen! Sanoin, että "kui tää on näin pieni?!" ja kätilöopiskelija sanoi että ei tuo nyt kovin pieni ole sinun kokoosi nähden. Mutta niin pieni rääpäle, ja pissasi päälleni ennen kuin oli kunnolla päässyt syliin asti, kiitos tästä. S katkaisi napanuoran, vaikka luulen ettei hänen käsissään ollut tuntoa enää mun puristusotteen jälkeen.

Pikkurääpäle paitani alla odoteltiin istukkaa saapuvaksi, mua ei supistellut enää ja kätilö runnoi mahaani että saisi sen ulos, mielestäni tätä suoritusta voisin verrata pahoinpitelyyn, sattui aivan mielettömästi! Lopulta sain pari cytotekiä ja yhden supistuksen jolla istukka saatiin ulos ja sitten ihmeteltiin että kuinka iso sekin oli. 900g sen painoksi punnittiin. Kuulemma yhteydessä vauvan kokoon mutta mielestäni se kääpiö ei voinut painaa itsekään enempää kuin kilon :D Vieläkin mun massua runnottiin kun verihyytymiä tuli, yhteensä verta meni reilu 800ml. En saanut naarmuakaan synnytyksessä joten ei paikkailua.

Lastenhoitaja tuli vauvaa mittailemaan, pikkuprinssin mitat:
4120g, 50cm ja päänympärys 36cm.
Eli jos se pienenpieni kääpiö oli tuon kokoinen, niin parikiloista vauvaa voisi varmaan säilyttää taskussa?

Imetyksen jälkeen poitsu pääsi isin paidan alle ja mä pääsin suihkuun. Ja söin jugurtin. Jalat toimi hyvin epäluotettavasti ja tärisivät, selvisin reissusta omin avuin kuitenkin. Sitten siirryttiin vauvan kanssa osastolle, sama osasto kuin viimeksi ja viereinen huone kuin missä viimeksi olin. S lähti kotiin ja yhtäkkiä olin parin tunnin ikäisen lapseni kanssa hämärässä huoneessa jossa kaksi äitiä nukkui. Vauva ei saanut omaa sänkyä, joten sain unikaverin ♥

Kaikenkaikkiaan synnytyksestä jäi loistava fiilis, ei se kivutonta ole kenellekkään mutta luulisin että tämä oli sellainen helppo synnytys, sairaalassa kolme tuntia ennen vauvan syntymää, epiduraali oikeaan aikaan, nopea avautuminen, lyhyt ponnistusvaihe ja ei naarmuakaan.

Perjantaipäivä meni hieman ohi, nukuin puolet päivästä ja lopun aikaa ikävöin Danskua ja S:ää ♥ He tulivatkin minua katsomaan mummin kanssa! Lauantaina olisin halunnut kotiin, ja olisin päässytkin mutta olisi pitänyt tulla lääkärintarkastukseen vauvan ollessa 2 vrk, niin jäätiin sitten sunnuntaihin asti sinne. Onneksi mulla oli loistava huonekaveri, Danskun sairaala-aikana en yhteenkään huonekaveriin tutustunut kun olin itse aika kipeä ja sairaala niin täynnä että kahden päivän aikana näin 4 eri äitiä. Tällä kertaa tutustuin huonetoveriini, ja meillä oli oikeesti hauskaa, juteltiin kuin oltaisiin kauemminkin tunnettu, yölläkin herätessämme alettiin höpötellä :D

Sunnuntaina päästiin kotiin ja vastassa oli putipuhdas, siisti koti ja ruoka valmiina ♥ Mulla on maailman paras mies! (Ja lapsilla loistava mummi, joka oli auttanut!)

Isoveli hoitaa ♥

Väsyneet kyläilijät ♥

Kauppareissulla ♥

Kirjoitan lisää ensi viikolla siitä miten on kotona sujunut näiden kahden pienen rakkauspakkauksen kanssa, miten itse olen toipunut jne :)

En tiedä mitään niin ihanaa kuin oman yksivuotiaan

Äidin sydämessä

on kultainen arkku jossa,

on elämän helmet säilössä.

Äiti arkkua usein avaa

ja muistojen helmiä katselee salaa.

Helmistä yksi on kirkkain ja suurin,

se on äidille kaikkein rakkain, kuulin.

Pinnassa säihkyvä timanttien raita,

siinä on lapsosen vauva-aika.

Hymyt,

naurut,

kuolapusut,

iholla samettinen nukka.

Vauvantuoksu,

untuvatukka,

jalassa vaaleansininen sukka.

Ne kaikki äidin arkussa

ovat helminä iäksi tallessa.

Ja vuoden päästä äiti saa

taas arkkuunsa uuden helmen loistamaan!

Daniel täytti tänään 1 vuotta ♥

Synttäribileet pidetään sunnuntaina, tämä äiti stressaa järjettömästi ja haluaisi kaiken olevan jo valmista, mutta täällä näyttää edelleen siltä etten halua päästää ketään sisälle :D

Ennen nukkumaanmenoa aion vielä ehtiä pyyhkimään pölyjä, siivota vitriinikaapin, tyhjentää pyykkitelineen (ja täyttää sen, operaatio pyykkikorin tyhjennys done!) ja jos kylppäriä ehtisi hiukan siivoilemaan niin hyvä olisi. Huomenna on ohjelmassa tarjottavien tekoa, en tiedä miten sekin tulee onnistumaan Danskun kanssa. Mummi tulee meitä auttamaan, mutta S lähtee töihin klo 15 jälkeen, ja minun äitini on saanut tehtäväksi täytekakkujen teon, itse vain koristelen. Niin täällä on meillä pienenpieni apulainen joka tyhjentää keittiön laatikot ja sotkee sitä mukaa kun siivotaan. :)

Haettiin tänään paikallisesta valokuvausliikkeestä 1v- ja perhekuvat joita otettiin keskiviikkona. Ja voin kertoa, että odotin hieman enemmän näiltä perhekuvilta. Eihän malleille mitään voi, mutta kuvaajan kokemuksen perusteella oletin, että edes valot ja varjot olisivat kohdillaan ja sellaiset pikkujutut tulisi huomattua kuten että lapseni kiskoi paitani niin alas että tarvittaisiin sensurointi jos haluaisin julkaista kuvia jossain.

1v kuviin olin ihan suht tyytyväinen, mutta mielestäni hinta-laatusuhde ei ole kohdillaan, koska yhteensä 31 "parhaaksi valittua" otosta sisälsi alle 10 sellaista joista pidän.

Mutta nyt kai pitää aloittaa se siivoaminen jos vaikka saisin oikeasti jotain aikaiseksikin :D S tulee kotiin 2,5 tunnin päästä niin hän saattaisi ihan yllättyä että olen saanut hanurini ylös sohvalta, pienet iltapäikkärit pilasi mun ensi yön :)

Meidän päivä

Perjantai 3.10.
07:15 S:n herätys soi. Ja se soi ainakin seitsemän kertaa ennen kuin hän lopulta nousi valmistautumaan töihin lähtöön.
07:50 nousin itse ylös, hoidin aamutoimet ja menin sänkyyn selailemaan puhelimella facebookkia, odottelin että Dansku heräisi. Yleensä hän herää ennen mua, joskus näinkin päin!
08:20 Daniel heräsi. Otin hänet meidän sänkyyn juomaan aamuvelliä (ei suostu aamuisin syömään mitään kiinteää, parempi vellikin kuin pelkkä maito.
Huomasin, että hänellä on silmät ihan rähmässä, ei meinannut saada silmiään auki. Äidilläni oli silmätulehdus juuri, joten soitin terveyskeskukseen ja jäin odottelemaan takaisin soittoa. Vellin jälkeen hoidimme aamutoimet, vaikka Dansku meinasi nukahtaa vellipullolle, mutta en tiennyt mihin aikaan menisimme lääkärille niin noustiin.
09: äitini tuli meille aamuseuraksi, Dansku leikki ja tanssi iskelmä-tv:n musiikin tahdissa, itse söin aamupalaa.
Saatiin aika päivystykseen klo 10:40.
10:00 alkoi Lemmen Viemää, äitini lähti kotiin sitä katsomaan ja me katsottiin Danskun kanssa eka puoli tuntia. Sitten ulkovaatteet päälle ja menoksi.
10:45 Dansku pääsi ekaa kertaa elämässään lääkärikäynnille (jos neuvolalääkärikäyntejä ei lasketa). Tarkistus meni nopeasti, tulehdus molemmissa silmissä ja antibioottitipat. Korvat ja kurkku ihan normaalit.
Apteekin kautta kotiin!
11:20 lähdimme kärryttelemään, Dansku nukahti ekoille päikkäreille ja kiersimme kaupunkimme aneemiset syysmarkkinat. Ostin lakuja ja Danskulle pallon.
12:40 olin aivan jäässä, istuin pihalla odottamassa että Dansku heräisi.
S tuli töistä odotettua aikaisemmin, lähdimme kävellen kauppaan. Dansku heräsi kaupassa.
13:30 söimme lounaaksi riisiä ja kanaa. ja S tietenkin halusi makaronia myös, Danskullekin maistui. Vähän myöhäinen lounas, yleensä syömme lounaan ennen päikkäreitä mutta Dansku oli niin väsynyt ettei olisi syönyt mitään.
S leikki Danskun kanssa ja laitettiin silmätippoja pariin otteeseen. Ei ihan helppo homma!
15:40 S lähti avaamaan baarin. Dansku sai maitopullon ja pääsi mun kainaloon pötköttelee, tarkoitus oli nukkua pikkupäikkärit. Välipala jää syömättä, lounas syötiin niin myöhään, että ei vielä ruoka maistuisi ja lapsonen alkoi olla tosi väsynyt.
18:30 herättiin päikkäreiltä. Hyvästelin heti ajoissa yöunille menon... Pienet maitohörpyt sängyssä ja kukkuu-leikkiä.
19:00 lähdettiin käymään äitini ja hänen miesystävän luona. Dansku söi "päivällisen" (tänään siis kaikki ruokarytmit sekasi), leikki ja tanssahteli. Ja tyhjensi tietenkin kirjahyllystä kaikki kaapit ja laatikot ja hyllyt mihin yletti. Katsottiin Possea ja hetki Tartu mikkiin.
21:15 oltiin kotona, hoidettiin iltatoimet ja Dansku söi iltapalaksi päärynän. (normaalisti monipuolisempi iltapala klo 20, mutta rytmi sekaisin jo valmiiksi niin en alkanut muuta enää tarjoamaan.)
Operaatio nukuttaminen vähän venyi, normaalisti 21-21:30 unilla, mutta tänään vasta
klo 22:20 pirpana nukkui omassa sängyssään. Äidin laatuaika alkoi :)
Siinä illalla sitten jumitin tietokoneella, lueskelin vanhoja blogipäivityksiä, söin paketillisen keksejä, katsoin pari jaksoa Lemmen Viemää ja yhtäkkiä kello olikin 02:30 ja S tuli kotiin. Hetken höpöttelimme ja menimme nukkumaan.
Yö oli tosi levoton, Dansku heräili monta kertaa yskien ja otin lopulta hänet viereen nukkumaan.

Yleensä pääsen vähän aikaisemmin nukkumaan, mutta oli niin hyvät jaksot Lemmen viemässä, etten voinut olla katsomatta! :)

Mä olen aika varma et mun lapseni on oikeasti koira! Ihmettelin yhtenä iltana et kui D:n sukkia on ympäri olohuonetta, eilen huomasin että hän käy omalla sukkalaatikollaan, nappaa sukat suuhunsa ja konttaa ympäri kämppää sukat suussaan. Sitten pudottaa ne johonkin ja hakee uudet. Saattaa myös kantaa leluja suussaan :D Kannattaisi opetella kävelemään, niin kädet olisi vapaana! :D

Dansku kokeili talvihaalariaan. Hieman on vielä reilu, menee varmasti talvella hyvin.
Hänellä on vähän luomiväriä, pienellä on vähän liikaa vauhtia ja itsevarmuutta omiin taitoihin nähden :(

Nyt alkaa aktiivisempi kirjoittelutahti!

Nyt on ollut liian pitkä tauko kirjoittamisessa. Nyt alan olla aktiivisempi! Tajusin, että eihän mulla ole ihmisiä kenelle höpöttäisin kaikesta mikä mulle on tärkeää, niin tänne voin kirjoittaa kaikkea.

Laskettuun aikaan on 37 päivää, alkaa tässä jo vähän jännittääkkin :) Dansku täyttää kahden viikon päästä vuoden. Siis vuoden, mun pieni vauvani! ♥

Danskun kuulumisia:
Hän osaa sanoa ÄITI ♥. Tukea vasten kävely sujuu hienosti, suusta löytyy viisi hammasta ja kuudes on tuloillaan. Pari kertaa hän on vahingossa seissyt ilman tukea, mutta en usko että on edes itse kunnolla sitä huomannut. Hän on ihana äitin kulta, ja tietää sulattavansa tämän mutsin sydämen kun hymyilee suloisesti vaikka tekisi tuhojaan. Oikea tuholainenkin hän osaa olla, saa koko asunnon sekaisin alta aikayksikön! Nyt on myös alkanut vierastus vähän loppumaan, ja meillä onkin käynyt kavereita kylässä vauvojen kanssa, eikä enää tule itkuhepulia jos ei ole liian väsynyt. Aloitettiin tällä viikolla muskari, ja eka kerta meni ihan täydellisesti! En olisi uskonut, että tämä sylivauva uskaltaa edes katsoa muihin lapsiin, mutta hienosti hän touhusi ja leikki siellä.

Danielin kummitäti otti kuvia 1-vuotis kutsuja varten, alempi valittiin kutsuun monesta hienosta vaihtoehdosta! :)

Tämä toinen raskaus on ollut tosi erilainen kuin eka. Supistelut ja muut kivut alkoi paljon aikaisemmin, ja nyt viikolla 34+5 ovat ihan jokapäiväisiä. Aamuisin on alavatsa tosi kipeä, en meinaa päästä liikkeelle ensimmäiseen tuntiin heräämisen jälkeen. Selkää myös särkee, ja yöllä herään monen monta kertaa joko supisteluun, vauvan liikkeisiin tai muihin kipuiluihin, sekä tietysti vessassa käymään. Danskukin herää välillä yöllä, enkä meinaa saada unta enää kun olen hänet saanut nukkumaan takaisin. Masukin on pienempi, mutta ultran mukaan vauva kyllä olisi isompi.

S oli viime viikolla paljon kotona, yllättävän paljon vapaata oli töistä! Helpottui heti mun oleminen, supistuksia oli paljon vähemmän ja jaksoin tosi paljon paremmin ihan arkijutut, kuten ruuanlaiton ja siivoilun. Danielin kanssa kaksin ollessa en saa siivottua, kun on liian innokas apulainen joka kiipeää astianpesukoneeseen, sekoittaa pesuohjelmat ja sotkee sitä mukaa kun saan siivottua. Ruuanlaittokin on vähän kyseenalaista, ja helpointa silloin kun Dansku nukkuu. Keittiön laatikot tyhjenee nopeasti ja sitten saankin hypellä kaikkien kauhojen ja muiden ylitse ja irroittaa lahkeessa roikkuvaa lasta vähän väliä :)

Rakastan olla kotona Danskun kanssa, enkä missään nimessä häntä haluaisi laittaa hoitoon vielä tai mennä itse töihin! Mutta välillä tulee sellaisia hetkiä, että haluaisin päästä johonkin hetkeksi. Menen sitten mihin vain niin mulla on Dansku mukana, eikä ketään edes pyydä mua mihinkään kun aina kahvittelut yms pyörii lapsen ympärillä. Ja kaikki päivät on niin samanlaisia, samat jutut tapahtuu samoihin aikoihin, ja oltuani koko päivän kotona tuntuu välillä siltä, että pieni yksinäinen kävelylenkki olisi loma. Joskus olen kateellinen S:lle, kun hän käy töissä ja muilla asioilla yksin, eikä suunnittele koko päivän ohjelmaa päiväunien tai ruokien rytmin mukaisesti.

Ulkona pyritään käymään mahdollisimman paljon, mutta tosiasia on, että ei tälle pirpanalle ole siellä muuta kuin keinuminen ja hiekkalaatikko, Hiekkalaatikossa kivointa on hiekan syöminen tai sieltä pois ja sinne takaisin kiipeily. Odotan kyllä että hän kävelee kunnolla, niin ulkoilusta tulee paljon mielekkäämpää kun pystyy itse osoittamaan mikä kiinnostaa.

Nyt kuitenkin menen nukkumaan, että jaksan aamulla nousta ajoissa. Kirjoitan huomenna meidän päivästä, tää oli taas sellane liibalaaba teksti :)