Elämäni pelottavin viikko.

Vappuviikon maanantai oli aivan tavallinen, tylsä päivä. Ainakin aluksi. Niin piti olla. S oli töissä, minä lasten kanssa kotona. Touhuttiin lasten kanssa kotosalla, päikkäriaika lähestyi. Imetin Eemelin sohvalla ja havahduin siihen että D on liian hiljaa. Kävelin E:n kanssa keittiöön jossa taaperomme tyhjensi vauvan puurojauhetta tiskikoneeseen. Laskin E:n sitteriin ja aloin siivota sotkua. Vilkaisin sitteriin ja E tuijotti kattoon ja kouristeli. Mun sydän meinasi pysähtyä.

Otin lapsen syliini ja laskin hänet pehmeälle matolle kyljelleen, nykiminen jatkui, etsin puhelinta epätoivoisesti. Soitin hätänumeroon, samalla kokeilin hegityksen ja pulssin. Hengitys oli hyvin pinnallista ja huusin puhelimeen että tää lapsi kuolee mun käsiin. Apu oli jo matkalla ja lopetimme puhelun. Soitin äidilleni, että E sai jonkin kohtauksen tule heti tänne. Hän saapui naapurista puolessa minuutissa. E:n kohtaus oli jo loppunut ja hän oli poissaoleva ja veltto. Itkin hysteerisesti. Samassa meille pamahti 8 ihmistä sisälle, normaali ensihoitoyksikkö, lisäksi jotain lääkintämiehiä ja joku päällikkö, en muista paljoakaan miten he itseään esittelivät. Äitini otti D:n hoitoon. S ei missään vaiheessa ollut vastannut puhelimeen, mutta soitti takaisin juuri ennen ambulanssien saapumista, Sanoin hänelle, että tuu heti kotiin ambulanssi on tulossa ja hänelle ei oikein avautunut mistä on kyse. 

Eemeli tutkittiin perusteellisesti, verensokeri, refleksit, verenpaine ym. Heidän mielestä lapsi oli normaali. Minusta ei, ja minä hänet parhaiten tunnen. Yksi heistä soitti lääkärille ja kysyi mielipidettä ja koska kyseessä oli näin pieni lapsi (E silloin 5,5kk), niin pyysi että menisimme tyksin lastenpolille käymään. Yksi ensihoitaja puki E:n ja laittoi hänet kaukaloon, kertoi että oli itse palannut äitiyslomalta juuri. Mä vaihdoin vaatteeni ja pakkasin E:n vaihtovaatteet, vaipat ja neuvolakortin laukkuun. S oli tullut kotiin, anelin että hän lähtisi mukaan. Mutta hänen piti mennä töihin. (Tätä en anna ikinä anteeksi, baari olisi voinut olla sen yhden päivän kiinni tai joku sijaistaa kun tällaisesta on kyse.)

Ambulanssimatka meni nopeasti, E nukkui. Minä itkin ja tärisin edelleen. Ilmoitin äidilleni, että D jäisi pidemmäksi aikaa hoitoon.

Lasten polilla oli ihana henkilökunta, lääkäri tutki E:n heti ja otettiin verikokeita. Kaikki testit oli normaaleja ja meille sanottiin, että varmaan päästään lähtemään kotiin mutta lääkäri kutsuu teitä vielä. Istuin aulaan imettämään ja mietin että millä me päästään kotiin. Kun imetys oli loppunut, E oli hyvin rauhallinen ja poissaoleva ja yhtäkkiä alkoi kouristelu uudelleen. Juoksin vauva sylissäni hysteerisesti itkien suoraan kansliaan ja kiljuin että se alkoi taas. Hoitaja nappasi vauvan välittömästi sylistäni ja vei hänet tutkittavaksi, yksi kutsui lääkäriä paikalle. Yksi taas sanoi minulle, että istu tähän odottamaan. Kysyin että et kai sä oo tosissas. Toinen hoitaja käski mut mukaansa tutkimushuoneeseen. Olin aivan sekaisin, että mitä tapahtuu. E sai peräruiskeen joka lopetti kohtauksen. Lääkärin tutkimuksen jälkeen istuin vauva sylissäni tutkimushuoneessa 45 minuuttia yksin. Kukaan ei käynyt kysymässä haluaisinko vettä tai vaikka käydä vessassa. Sitten kerrottiin, että E siirtyy lasten teho-osastolle ja mä saan jäädä yöksi jos haluan. (Ai että haluanko jäädä sinne vai lähteä tunnin ajomatkan päähän kotiin taksilla?! Ja toiseksi E ei ollut koskaan maistanutkaan korviketta.)

Teho-osastolla E:lle tehtiin selkäydinpunktio. Sitä varten jouduttiin nukuttamaan. Tässä välissä kysyin, että saisinko mennä alakertaan soittamaan miehelleni ja hakemaan jotain syötävää, kello oli yhdeksän illalla enkä ollut koko päivänä syönyt mitään. Mulla ei ollut yhtään kolikoita ja kanttiini ei ollut auki, yövuoroon tullut vartija tarjosi kahvit kun oli juuri keittänyt. Kävin lähikaupassa ja soitin äidilleni, E:n kummitädille ja miehelleni. S oli töissä, minä olin 80 kilometrin päässä hysteerinen, peloissani ja itkin, anelin ja rukoilin, että hän laittaisi baarin kiinni ja tulisi tuekseni. Olin aivan yksin, ikävöin D:tä, enkä tiennyt yhtään mitä lapselleni tapahtuu. En ikinä voi unohtaa, että sillä hetkellä S jätti minut yksin. Yksin pelkäämään, mulla ei ollut mukana mitään millä olisin saanut levinneet meikkini pois, vaihtovaatteita tai edes laturia. 

Nukutuksen jälkeen E nukkui, istuin hänen vierellään ja tuijotin hysteerisenä näyttöä josta näkyi verenpaine, happisaturaatio ja pulssi. Sain ainoan osastolla olevan vanhempien huoneen käyttööni. Makasin sängyssä itkien ja peläten. Jossain vaiheessa nukahdin ja aamuyöllä mut herätettiin syöttämään vauvaa. Yö oli mennyt rauhallisesti.

Seuraavana päivänä otettiin aivosähkökäyrää. E oli saanut yhden kohtauksen aamulla ja päivällä käyrää otettaessa tuli uusi kohtaus. Lääkäri kiljui riemuissaan että me saatiin se kiinni. Mä tuijotin silmät lautasen kokoisina lääkäriä ja opiskelijaa, hoitajaa ja sylissäni nykivää lastani. Kukaan ei vaivautunut kertomaan mitä tapahtui. Hetken päästä kuulin, että käyrässä näkyi selkeä purkaus ja diagnoosiksi saatiin epilepsia. Lääkitys aloitettiin heti. Samana päivänä S, D ja mummi kävivät katsomassa meitä. Teholle ei päästetä muita kuin vanhemmat, joten S:n kanssa käytiin pikaisesti katsomassa vauvaa. Ja jäin ulos yksin itkemään heidän lähtiessä kotiin.

Tiistaipäivänä kohtauksia tuli 5.

E sai kovasti kehuja hoitajilta, yleensä kuulemma teho-osastolla ei ole noin iloisia ja pirteitä lapsia. E oli kaikkien lellikki, he kävi vuorotellen höpöttelemässä ja E vain jokelteli ja naureskeli kaikille.

Keskiviikkona saimme siirtyä UB5 osastolle, joka on lasten ja nuorten vuodeosasto. Pääsin käymään suihkussa! Ennen siirtymistä luonamme kävi kaksi sairaalaklovnia. E tuijotti silmät pyöreänä eikä tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, ja minä, joka pelkään klovneja, ekaa kertaa sillä viikolla nauroin. Se oli hieman hysteeristä ja lopuksi kyyneleet silmissäni kiitin näitä ihania miehiä jotka pelastivat siihen asti päin mäntyä menneen viikkoni.
Kohtauksia ei tullut aamun jälkeen. Saturaatiomittari pidettiin edelleen kiinni, koska kohtauksen aikana happisaturaatio laski 100>65. Silloin annettiin lisähappea. 

Tyks:n lasten polin ja teho-osaston hoitajille ja lääkäreille valtava kiitos. Kaikki olivat ihania, ystävällisiä ja selkeästi ammattilaisia.

Iloinen potilas ensimmäisen vappupallonsa kanssa ♥

Ke-to yön E vietti hoitajien kanslian vieressä käytävällä, koska olin nukkunut kahtena yönä yhteenä 5 tuntia enkä uskaltanut sulkea silmiäni E:n lähellä, jos jotain tapahtuukin. 
Torstaina E meni magneettikuvaukseen. Siellä ei näkynyt mitään poikkeavaa, eli epilepsia vain on, syynä ei ole aivojen rakenteellinen poikkeavuus, hematooma tms. Kävin ystävän kanssa myllyssä shoppailemassa itselleni vaihtovaatteita. E sai ensimmäisen vappunsa kunniaksi vappupallon.

Meille luvattiin kotiutuminen maanantaiksi. Lauantaina äitini, S ja D ja poikien serkkutyttö 11v tulivat käymään osastolla. Me saimme E:n kanssa kulkea ihan vapaasti, osaston vaunut olivat käytössämme. Sunnuntaina kävin vaunuttelemassa turun keskustassa ostoksilla.
UB5:n hoitajille ja lääkäreille valtava kiitos myös ♥

Urhea mini ja väsynyt äiti. 

Tämä oli ehdottomasti kamalin viikko elämässäni. Se epätietoisuus, järjetön koti-ikävä, yksinäisyys ja pelko... Tunne kun ei voi auttaa omaa lastaan mitenkään. Koittaa peittää pelkonsa lapselta. Ja se, että kukaan ei ollut mun tukena silloin kun sitä eniten kaipasin. Että puhuin enemmän lapseni kummien kanssa puhelimessa sillä viikolla kuin lapsieni isän kanssa. En voi sanoin kuvailla miltä se tuntui, mutta tällaista en toivoisi kenellekkään tapahtuvan. Nyt diagnoosista on 4 kuukautta, eikä sen teho-osastolta pois siirtymisen jälkeen ole tullut yhtään kohtausta. 1,5 viikon päästä on taas kontrollikäynti Tyksissä.

Kevennyksenä tähän loppuun, teho-osastolla oli sellainen käytäntö, että jos tutti putoaa lattialle, tilalle tuodaan uusi koska sairaalassa on niin paljon pöpöjä. Olimme teholla ma illasta ke puoleenpäivään, sieltä matkaa jatkaessamme E:n suussa oli KYMMENES tutti sillä reissulla.

Ammatti tutinheittäjä ♥