Sä mitä silloin teet, kun on voimas ehtyneet, ja ystävistä ympärillä jää vain kyyneleet

Ystävyys- ja kummimietteitä..

Kertoessani raskausuutisen parhaille ystävilleni, he olivat innoissaan koska tiesivät että tämä on juuri sitä mitä minä haluan. He kuuntelivat hehkutustani vauvajutuista ja vauvan tulosta, mutta en missään vaiheessa myöskään unohtanut kysyä miten heillä menee.

Nyt on itsestään selvää että minä olen se pallomahainen kaveri joka hengästyy portaissa ja on väsynyt, en edes muista koska viimeksi joku olisi kysynyt, että "tuletko käymään kahvilla" tai "me mennään kaupungille, tuletko mukaan?". Ja kun kutsun meille kahvittelijoita piristämään tylsiä päiviäni, kaikilla on aina muuta tekemistä. Mikä on muuttunut, sekö etten mahdu koon 32 vaatteisiin enää, vai se, että meidän koti näyttää lastenhuoneineen siltä, että täällä asuu perhe?

Kyllä on jäänyt harmittamaan se, että ystävyyssuhteet katoavat, yläaste- ja ammattikouluaikoina vaihdetut lupaukset "pidetään aina yhteyttä" on hukkunut jonnekin työvuorolistojen ja arkikiireiden keskelle.

Kun mieheni kanssa mietimme lapselle kummeja, olimme yhtä mieltä ketä pyydetään kummeiksi, nyt molemmille on kuitenkin tullut epävarmuus. Jos tulevilla kummeilla ei riitä into pitää yhteyttä meihin, niin pitäisikö hän yhteyttä kummilapseensa, ja haluammeko lapsellemme kummin joka on muuttumassa meille vieraaksi?

Itse en ole nähnyt kahta kummeistani oikeastaan koskaan. He olivat vanhempieni hyviä ystäviä, mutta muuttivat toiselle paikkakunnalle minun ollessa vauva. Yhtäkkiä eräänä päivänä muutama viikko sitten äitini soitti, että ehdinkö käymään hänen luona, kummisetäni on tullut käymään. Menin sitten tapaamaan tätä vierasta miestä, joka totesi huolettomasti että "on siitä varmaan kymmenen vuotta kun ollaan viimeksi nähty!". En osannut puhua tälle miehelle mitään, kommentoin lyhyesti ja hieman ilkeästikin hänen tarinoitaan ja mietin että mitä näytelmää hän nyt yrittää pyörittää. Vaivautuneena istuin äitini uudella sohvalla kahvikuppi kädessäni ja kuuntelin kun hän puhui pojistaan (mistä hemmetistä minä hänen poikiaan muistaisin, olen toki nähnyt kuvia kun he olivat ristiäisissäni), tunsin suurta pettymystä kun hän naureskeli että pitäisikö pitää enemmän yhteyttä. Hän puhui entisestä vaimostaan joka on kummitätini. No, hänet taisin tavata kerran, ristiäisissäni. Sanoinkin, että mulla ei  ole aikomustakaan alkaa pitää yhteyttä kumpaankaan nyt, jos heitä se viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ei ole pätkääkään kiinnostanut.

Kaikki kummini asuvat kaukana, ja näen heistä tasan yhtä silloin tällöin, eikä hänkään pidä mitään yhteyttä minuun. Vaikka elämäntilanteet muuttuvat ja muutetaan kauemmas, niin loppuuko ystävyyssuhteet siihen kun astuu kaupungin rajan yli?

Omalle lapselleni haluan sellaiset kummit, jotka haluavat olla lapseni kummeja. Toivon, että osaamme valita ihmiset, jotka eivät unohda kummilastaan vaikka muuttaisivat muualle tai lakkaisivat pitämättä yhteyttä minuun tai mieheeni.

SYKSY ♥