Huomenna on tulossa kummit käymään synttärikahvilla. Toivon suuresti että pätkis-juustokakkuni onnistui, se selviää huomenna. Ja puolivuotis kuvatkin otetaan, varmaan ihan kotosalla, ja 1v kuvat sitten studiolla :)
Asunto näyttää siltä, että täällä on tapahtunut joku räjähdys, eli huomenna aamulla alkaa kunnon siivousoperaatio (=tavarat kaappeihin piiloon?) että tänne kehtaa päästää jonkun sisälle. Pitäisi siis mennä nukkumaan, mutta katsoin huomisaamun Lemmen Viemää.
Siitä on tullut lempisarjani, siinä ei tarvi odottaa uutta jaksoa aina viikkoa, vaan se yksi päiväkin tuntuu jo pitkältä ajalta. En osaa sanoa mistä siinä pidän, ehkä pelkästään niistä suhdekuvioista. On ihana katsoa ja myötäelää, menee itselläkin kylmänväreet kun kuvittelee sen kipinän ensisuudelmassa, tai odottaa että tuleeko noista pari. Ehkä vain haluaisin itse tuntea samoin, tulla yllätetyksi, tuntea olevansa rakastettu, vaihtaa salaa katseita joista huokuu rakkaus, kuin vastarakastuneena vuosien jälkeenkin?
Eihän sen pitäisi olla itsestäänselvyys, eihän? Ja miksi tuntuu että mikään ei riitä, aina haluaa kaikenlaista, mutta mitä esimerkkinä minä tällä hetkellä tarvitsen, on aikuinen ihminen. Joka rakastaa, kuuntelee, ihan vain kysyy että "mitä sulle kuuluu?". Joka on läsnä, koskettaa, yllättää ihanasti tekstiviestillä tai halauksella kesken jonkin arkipäiväisen.
Oikeasti tarvitsen vain aikuisen ihmisen. Jonkun kenen kanssa voin puhua muuten kuin vauvakielellä, joka ymmärtää ja kuuntelee, eikä jokella. Rakastan päiviä täällä kotona Danskun kanssa, mutta olen niin yksinäinen. Antaisin mitä vain, jos saisin pidettyä jonkun täällä kotona mun kaverina edes joka toinen päivä. Ettei tulisi turhia riitoja pikkuasioista sillon kun mä olen ihan loppu ja kaipaan halausta ja juttukaveria, ja jotakin ketä hetkeksi ottaa lapsen syliinsä ja sanoo mulle, että voisin mennä vaikka ulos, yksin. Päivääkään en vaihtaisi pois, mutta niitä hetkiä oikeasti tarvitsee, ja silloin jaksaisi taas paremmin seuraavaan päivään.
Väsyneenä ja yksinäisenä tulee sanottua asioita joita ei tarkoita, silloin kun oikeasti haluaisi huonon päivän jälkeen juosta ovesta ulos ja huutaa, mutta peittää sen kaiken miettimällä mitä tekee ruoaksi tai kysymällä miten juuri toisen päivä on mennyt. (Koska multa kysytään?)
Tämän ei ollut tarkoitus olla valitusta, vaan kertoa miltä musta tuntuu, ja nyt tätä kirjoittaessani kyyneleet valuen, tajuan että musta tuntuu pahalta. Yksinäiseltä. Tajuan miten kaverit ovat kaikonneet lapsen syntymän jälkeen, kuinka moni innoissaan puhui odotusaikana kuinka paljon tullaan olemaan tekemisissä ja haluaa nähdä jokaisen vaiheen lapsen kasvussa. No mitä helvettiä, missä ne nyt on? Ja toiseksi, miks mä luulin et niitä kiinnostaa? On niin helppo sanoa vain jotain, siirtää tapaamisia ja olla pitämättä yhteyttä. Meillä kun aina pääosassa on tuo vauva, ja kuinka moni lapseton jaksaa kuunnella kun kerron miten meillä nukutaan tai syödään. Ja niin, minä puhun siitä mikä minulle on tärkeintä, kuten kaikki tietämäni ihmiset.
Eli tiivistettynä, silloin kun olen huonolla tuulella ja äksyilen, kyse on vain siitä että olen jälleen viettänyt päivän "yksin" lapsen kanssa, jolloin ainoa kontaktini on vauva, jolle en puhu mieltä painavista asioista, eikä hän lohduta ja pyyhi kyyneleitäni. Jos joskus joku istuu viereeni ja kysyy että "mitä sulle ihan oikeesti kuuluu", eikä anna mun kertoa mitä mun lapselle kuuluu, vaan haluaa tietää mitä mulle kuuluu, niin mä alan varmaan itkeä. Lupaan ensi kerralla kirjoittaa positiivisemmin, mutta kun ei ole ihmisiä joille puhua niin tämä on kuin päiväkirja, jonne voin avautua, ja kenenkään ei ole pakko tätä lukea.
ps. Ihmettelen suuresti, että uskallan julkaista tämän, huomenna jo kaduttaa. Onneksi monikaan ei lue blogiani, niin tämä on melkein kuin päiväkirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti